Sain viikon jännäillä että mitähän se Jaakko on taas keksinyt mun pään menoksi, kun se jostain ylläristä mainitsi viime viikon sunnuntaina. Perjantaina sain viikonlopun ensimmäisen pusun yhteydessä käsiini upouuden akustisen kitaran! Siis mitä! Olen niin rakastunut tuohon hölmöön poikaan ja kitaraan, jota myös Eino Ilmariksi voi kutsua. Hihii.
Ensimmäinen kitarani sai ensimmäisessä kielten vaihdossa erikoisen, intialaisen vivahteen kun sitä soitettiin. Joten uusi tulokas oli enemmän kuin tervetullut. Iskä ehdotti että menisin paiskimaan vanhan romun saman tien kallioon, mutta en mä siihen pysty. Levätköön ja nauttikoon (pölyttyköön) se eläkepäivistään kotona. On sen kanssa kuitenkin kesällä istuttu puiston nurmikolla ja koitettu epätoivoisesti saada jotain sointuja aikaan.
Täytyy kuitenkin sanoa että oon ihan täysi amatööri kitaran kanssa, ja voin lyödä vaikka vetoa, että mun kaverit on soittanut mun ensimmäistä kitaraa enemmän kuin minä. Miinus tietenkin pimeät yöt kun olen istunut sänkyni nurkassa ja tuijottanut tietokoneen pienestä ruudusta youtuben opetusvideoita. Oon myös tosi epävarma, jos muita ihmisiä on ympärillä, enkä silloin tahdo edes ottaa kitaraa syliin.
Oon nyt päättänyt tehdä pisteen epävarmuudelle, haluan oikeasti oppia. Oon sentään haaveillut kitaran soittamisesta pienestä asti. Jaakko heittikin jo haasteen toukokuulle, jolloin sillä on yo-juhlat. Tarkoitus olis esiintyä yhdessä. Pystynkö siihen? Päätän pystyä.
Tänään oonkin istunut sängyllä, opetellut, opetellut ja opetellut. Opetellut niin paljon että sormenpäät on ihan tunnottomat. Buffalo Springfieldin For What It's Worth on soinut ainakin kuusi kertaa ja olen jammaillut sen tahtiin.
Posket punottavat innostuksesta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti